tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 viimeinen



Muistin, mitä Anni oli puhunut illalla. – Äiti, minkälaista on syntyä suruun, se kysyi.
- Mitä? ihmettelin.
- Kaikki haluaa terveen vauvan, Anni sanoi. – Jos syntyy kehitysvammaisena tai sairaana, ihmiset suree. Ihan varmaan sen aistii, pikkuvauvanakin, Anni tuumi.

 Yksi kirja on vielä kesken, enkä ehdi sitä enää lukemaan loppuun tämän vuoden puolella, joten Hanna Tuurin Orapihlajapiiri on virallisesti tämän vuoden viimeinen lukemani kirja.

Elämälleen uutta suuntaa etsivä sairaanhoitaja Kirsi päättää jättää tutut ympyrät ja muuttaa vastaanhangoittelevan murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlannin maaseudulle, Knockamurran yhteisöön. Kirsi aloittaa työn kehitysvammaisista asukkaistaan huolehtivassa yhteisössä ja tutustuu paitsi muihin Knockamurralaisiin myös sympaattiseen Antoniin. Annista uusi maa tuntuu vieraalta; äidillä ei ole koskaan aikaa, aina on kylmää ja kosteaa, lunta ei sada ja koulussa puhutaan niin nopeasti, että miten siellä muka voi oppia mitään. Onneksi Anni sentään tutustuu Liamiin ja Oisíniin, jotka ovat hänen kanssaan samalla luokalla. Mutta kumpi lopulta sopeutuu uuteen elämään helpommin, elämänmuutosta kaivannut Kirsi vai muuttoa kiivaasti vastustanut Anni?

Vuonna 2011 ilmestynyt Orapihlajapiiri on Hanna Tuurin ensimmäinen fiktiivinen kirja. Hän on julkaissut kolme omiin Irlantikokemuksiinsa perustuvaa kirjaa: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Vihreän saaren puutarhoissa ja Tuulten maa. Hän on muuttanut Irlantiin vuonna 2004 ja nykyään hän omistaa maan länsiosassa Mayon maakunnassa irlantilaisen avomiehensä kanssa puutarhakoulun.

Ostin kirjan aikanaan siksi, että se sijoittuu Irlantiin ja myös kehitysvammaisten yhteisö tuntui mielenkiintoiselta teemalta. Irlanti toki näyttäytyy kirjassa, mutta enemmän myyttien, luonnon, sään ja ilmaston kautta. Pääosaan nousee kuitenkin monikulttuurinen yhteisö, jossa kehitysvammaiset irlantilaiset ja sekä osittain eri puolilta maailmaa tulevat työntekijät lapsineen asuvat ja elävät yhdessä. Tuuri on itse opiskellut ulkomailla steinerkoulun opettajaksi  ja kuvataideopettajaksi ja toiminut opettajana Kuopion steinerkoulussa useamman vuoden ajan. Vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanota, Knocknamurran kylän koulu, jossa on sekä alaluokat, yläluokat että irlantilainen lukio, muistuttaa kuvauksen perusteella juuri steinerkoulua.



- Mikä ihmeen kultainen leikkaus? minä kysyin.
Pojat hämmästyi: etkö tiedä? Herra ÓMurchú oli opettanut sen niille jo edellisenä vuonna.
- Irlannin koulut on niin outoja, minä sanoin.
- Miten niin, pojat ihmetteli. Minä luettelin niille kaiken, mikä minusta oli outoa; se, että aamulla soitettiin huilua ja lausuttiin runoja, ettei ollut koulukirjoja, vaan opettaja vain kertoi ja kyseli ja oppilaatkin kyseli ja keskusteli ja teki kaikesta muistiinpanoja, jotka piti sitten kirjoittaa puhtaaksi kotona.
- Se on vain meidän koulu, Oisín sanoi. Knocknamurran koulu.
Kysyin mitä se tarkoitti. Pojat selitti, että kylän koulu oli erilainen kuin koulut Irlanissa, että tavallisissa kouluissa Irlannissa oli oppikirjat, eikä niissä soitettu aamulla huilua tai lausuttu runoja. Minun olisi pitänyt tajuta se: äiti oli tuonut minut tänne keskelle ei autiota nummea outoon paikkaan, jossa asui hulluja ja muita outoja ihmisiä. Tietysti koulukaan ei ollut normaali.

En tiedä onko Tuurilla kokemusta myös kehitysvammaisten kanssa työskentelystä, ainakin yhteisön kehitysvammaisten kuvaus on hyvin, lempeästi ja erilaisuutta ymmärtäen tehty.  Kirja on kirjoitettu vuorotellen Kirsin ja Annin näkökulmasta ja äänet erottuvat hyvin toistaan. Kumpikin päähenkilö kipuilee omalla tavalla elämänmuutoksen keskellä, mutta yllättävän vähän äiti Kirsillä on aikaa ainakin sisäisesti kovin uuden elämän ja murrosiän kanssa kipuilevalle tyttärelleen. Ehkä tämän on tarkoitus osoittaa, että Kirsi on sisimmässään oman elämänsä kanssa jopa enemmän hukassa kuin Anni tai sitten kyseessä voisi olla myös kuvaus yhteisön arjesta: elämä ei olekaan aina helppoa, sillä yhteisön elintavalla olet yksittäisiä vapaapäiviä lukuun ottamatta aina töissä ja aina vastuussa muista. Yhteisö elää tietyllä tavalla vanhanaikaista elämää: ei ole nettiä, ei tietokoneita, ei kännyköitä ja postiakin lähetetään kirjoittamalla kirjeitä. Jäin miettimään miten jakautunutta elämä oikeasti on Irlannin isojen kaupunkien ja maaseudun kylien välillä. Pidin kirjasta, sen luontokuvauksista ja verkkaisen leppeästä tahdista, vaikka tämä ei nyt mikään elämää suurempi kirja olekaan. Kirjan loppu oli vain tunnelmaa lässäyttävä. Kirjan lopun tapahtumat kasvattavat erityisesti Annia, mutta loppu on aikalailla töksähtävä muuten leppeän verkkaiseen kerrontaan nähden. Tuntuu kuin tarina jäisi kesken, ja lopun sivut, joissa kelataan nopeasti useita vuosia, jättävät vähän ”höh” –olon.
Seuraavana aamuna äiti herätti minut aikaisin. Muistin sen, oli talvipäivänseisaus…. Me tuijotettiin kaikki käytävän suulle. Ensimmäinen valonsäde osui kammion oviaukolle. Ensin tuntui, että se pysähtyi siihen, mutta sitten se lähti tulemaan kohti. Näytti siltä kuin joku olisi kaatanut kirkasta nestettä käytävän seinää pitkin sisään. Valo valui käytävää kapeana norona. Kun se saavutti meidät, säde osui takaseinän kivilaattaan ja koko kammio valaistui. Vähän aikaa me katseltiin toisiamme punertavassa valossa, nähtiin kaikki tarkasti: toistemme kasvot, kammion katto ja seinät, jokainen kivi ja kupolin kerros.
Minä ajattelin, kuinka oli mahdollista, että aurinko oli löytänyt meidät. Auringon valo oli kulkenut läpi avaruuden, koko meidän aurinkokunnan, se oli kulkenut ja kulkenut, tullut Irlantiin, kurkistanut nummelle taivaanrannan takaa, ojentautunut nummen yli Knocknamurran kukkulalle, ainoalle kukkulalle, joka kohosi tasangon keskellä. Se oli tunkeutunut läpi orapihlajapiiristä, tunkeutunut kammion käytävään maan alle, ja nyt se ojensi meille kirkkaan käden. Me seistiin maan sisällä, kammiossa orapihlajapiirin keskellä.
Sitten valo vetäytyi, keriytyi käytävää ulospäin ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut. Kammiossa oli taas pimeää. Vain tunnelin suulta näkyi valoa. – Uusi päivä on noussut, Anton sanoi.


Sellainen on naisen mieli. Isot murheet, mutta pienestäkin nauru.


Joululomalla on ollut aikaa neuloa, mutta ennen kaikkea lukea. Kuvan tossut neuloin Pirtin kehräämön hahtuvakiekosta ja ne on huovutettu pesukoneessa 60 asteessa. Vieressä levällään ovat jämälankaraitajoulukalenterivillasukkien lankakerät, tosin aloitin vasta lomalla ja ihan ei ole menty virallisten kalenteriohjeiden mukaan.





Ja lomalla on kaivannut välillä myös kevyempää hömppää tai viihdettä, niin kuin sitä voisi kauniisti kutsua. Joulupukki toi tuomisinaan Taivaslaulun, mutta säkkiin oli päässyt myös kevyempiä uutuuksia. Yksi kirjoista oli Tuija Lehtisen Morsiuskamari.



Neela Naakka työskentelee vuokratuolikampaajana pienessä parturikampaamossa. Hän asuu Nappikaupan kadun varrella suutarin talon yläkerrassa. Jokainen asunnossa 2000-luvulla asunut nuori nainen on löytänyt kadun väestä sen oikean. Kuka valloittaa Neelan sydämen? Neelan rakkaan opiskelukaverin äiti tekee sukututkimusta, joka liittyy Nappikaupan kadun asukkaisiin. Eräänä iltana hän joutuu auton yliajamaksi ja menehtyy vammoihinsa. Neela alkaa miettiä, oliko kyse sittenkään onnettomuudesta.


Kirja sijoittuu samalle kadulle ja osittain samojen ihmisten elämään kuin aikaisemmin julkaistu Nappikaupan naiset. Kadun elämä on muuttunut siltä osin, että osa edellisen kirjan liikkeistä on lopettanut ja tilalle on tullut mm. tuo parturikampaamo. Kirja on taattua Lehtistä: vähän leikittelyä ihmisten nimillä ja luonteenpiirteillä, tuttuja hahmotyyppejä ja tuttuja ongelmia. Kirja ei minun kategorioissa nouse Lehtisen parhaimmistoon, mutta toisaalta ei myöskään ole huono. Nopeasti luettavaa viihdettä, jonka parissa jaksaa olla. Hienoinen heppoisuus (heppoisuus hömppä genren sisällä ;) saattaa selittyä sillä, että  tarina on ilmeisesti julkaistu Me naiset –lehden jatkokertomuksena. Tai ainakin netistä löytyvät jatkokertomuspätkät. Tosin en jaksanut verrata onko tarina täsmälleen sama vai onko kirjaan tehty jotain muokkauksia. Lukiessa aloin epäillä tätä, sillä esim. lukujen vaihtokohdat ovat osittain sen verran dramaattisia, että ne jatkokertomuksena saisivat lukijan odottamaan seuraavaa osaa. Jotkin muutkin jatkokertomukset ovat päätyneet kirjaksi ja eivät ole kirjoina ihan parhaimmasta päästä (esim. Mies taskussa). Tuija Lehtisen aikuisten kirjat ovat ihan alussa olleet romantiikan ja jännityksen (useamman kerran kuolemantapauksen selvittelyn) yhdistelmiä. Ihan niin pitkälle murhatutkimuksissa ei tässä kirjassa mennä, vaan kuolemantapaus on enemmänkin (ennalta-arvattava) sivujuonne. Kirjasta tulee vähän mieleen Rafaelin enkelit, vaikkei tämän kirjan kuolemantapaus ollutkaan päähenkilölle mitenkään kovin läheinen.





Ja kun hömpän makuun pääsin, kaivelin hyllyistä lisäksi Enni Mustosta ja ei niin kovin talvisessa joulussa päädyinkin lukemaan kesään sijoittuvan Morsiuskesän.

Suomen suvi on kukkeimmillaan, kun maajusseille emäntäehdokkaita etsivän tv-sarjan kovaonniset kuvaukset saavat uuden suunnan ja kuvaajaa tuuraamaan pyydetään Suvelan Lauraa. Navetanvinttien sijaan Laura on viime vuodet kolunnut maailman kriisipisteitä tähtitoimittaja Jarkko Saaren kuvaajaparina. Viimesyksyisellä Bagdadin keikalla Jarkko menehtyi autopommi-iskussa, ja myös vakavasti loukkaantunut Laura on siitä lähtien ollut toipumislomalla. Sitten soittaa Kikka, Jarkon entinen aviovaimo, joka on lopultakin päässyt ohjaamaan omaa tosi-tv-sarjaansa: ”Laura hei, sä sait Jarkon enkä mä nostanut meteliä. Sä olet tän mulle velkaa.” Hädässä ystävä tunnetaan, niin myös rakkaat viholliset. Lauralla onkin edessään työmaata, sillä maitotilan Jussi vaikuttaa varsin vastahakoiselta ja tilan vanhaemäntä suorastaan tuhahtelee ja nakkelee niskojaan, jos nyt ylipäänsä suostuu tulemaan esiin kamaristaan. Maatalon kasvattina Laura hallitsee myös navettahommat ja saa Jussinkin suosiolliseksi kuvauksille vetoamalla siihen, että maaseudulla asuvilla on suoranainen velvollisuus kertoa tärkestä elämäntavastaan, harmi vain, että tietokoneen valitsemat kaksi emäntäehdokasta eivät tunnu istuvan tilan arkeen. Saatuaan homman pulkkaan, kuvausryhmä siirtyy viimeiseen kohteeseen ravitallille, mutta Laura huomaa ajatusten harhailevan edellisessä tilassa ja ennen kaikkea Jussissa.

Enni Mustonen on minusta melkein parhaimmillaan kuvatessaan joko maaseutua tai sitten historiallisen ajan tapahtumia. Toki maaseudun kuvaus voi olla vähän liiankin idyllistä, mutta ainakin Mustonen antaa arvon arkiselle aherrukselle; tilan työt täytyy tehdä, olivatpa työt sitten navettahommia, peltotöitä tai byrokratian vaatimaa kirjanpitoa. Enni Mustonen on tehnyt hyvin oman versionsa suositusta "maajussille morsian" -tyyppisestä ohjelmasta ja arjen kuvaus on mielenkiintoista. Jälleen yksi viihdyttävä kirja.

 
Itse luokittelisin nämä molemmat kirjat nimenomaan hömpäksi, en chick lit –kategoriaan. Kirjojen hahmot ovat suht normaaleja, asuvat pienessä kaupungissa tai maaseudulla, käyvät töissä arkisissa ammateissa, painivat rahaongelmien kanssa, biletystä on tuskin ollenkaan jne.. Hömppä on toki kevyttä, ja sen oikean löytää takuuvarmasti, mutta muuten kuitenkin kirjan elämä on yleisesti suht realistista ihmisten arkielämää. Tästä syystä pidänkin enemmän hömpästä kuin tuosta toisesta genrestä.