keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Koneita ja nuuskijoita

Ja sitten muutama vuodenvaihteen jälkeen luettu kirja.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat
 (Routasisarukset –sarjan kolmas ja viimeinen osa)

 

"Katsoin ylös. Tähdet kiiluivat tutuilla paikoillaan, kuin olisivat kannatelleet taivasta. Valoja kaukaisuudessa. Niiden muodostamat kuvioit olivat vain joukko tähtiä, jotka sijaitsivat oikeasti hyvin kaukana toisistaan, maapallolta katsottaessa silmä niputti ne yhteen. Yhtä lailla koko maailma perustui harhaan. Me luulimme tietävämme kaiken, mutta loppujen lopuksi emme olleet koskaan sen viisaampia. Kun  yksi ongelma ratkesi tai tilanne kehittyi erilaiseen suuntaan, esille keriytyivät uudet vaikeudet. Kuten nyt Euraaniassa. Raunion väki oli päässyt vapauteen, mutta nyt monet minulle rakkaat kylät ja yhteisöt olviat hautautumassa pakolaisvirran alle. Pelon haistoi päivittäin Laaksossa liikkuessa. Asukkaat halusivat pitää kiinni vanhasta… He vihasivat pakolaisia ja pelkäsivät heitä, vaikka pakolaisten joukossa oli ehkä heidän pelastuksensa."

Sain vihdoin luettua loppuun Routasisarukset dystopiatrilogian viimeisen osan. Juonesta en juurikaan mitään sano, sillä tarkempi kertominen paljastaisi liikaa edellisistä osista. Kirja jatkaa toisen osan tarinaa ja tällä kertaa kertojiksi nousevat vahvoiksi naishahmoiksi nousseet Utu ja Onawe. Molemmat joutuvat tekemään rankkoja päätöksiä, jotka vaikuttavat koko kirjan maailmaan. Molemmat myös joutuvat miettimään kuka lopulta puhuu totta ja selvittämään omaa menneisyyttä syntyhistoriaansa.

Kirja oli kokonaisuutena parempi kuin hieman hajanaiseksi jäänyt ja paljon päällekkäistä kerrontaa sisältänyt toinen osa. Lukiessa olin ehkä hieman pettynyt siitä suunnasta mihin viimeinen osa lähti. Jälleen kerran piti muistuttaa, että kyseessä on kuitenkin nuorten kirja. Kirja kuitenkin tempaisi mukaansa ja se piti lukea yhdellä istumalla loppuun, vaikka sitten seuraavana aamuna saikin nousta töihin hieman vähillä unilla. Loppujen lopuksi Konejumalat sulkee ympyrän ja tekee trilogiasta ehjän ja loppuun saakka mietityn kokonaisuuden.  Eri hahmoista valotetaan uusia asioita, juonia keritään auki ja punotaan yhteen. Ja ihan lopussa päästään vielä kurkistamaan Euraanian tulevaisuuteen. Sarjan luettua on pakko todeta, että (onneksi!) Suomestakin löytyy taitavia kirjoittajia, joilla riittää mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa. Ihan kaikesta en viimeisessä osassa pitänyt, mutta tarina saa hyvän lopun. Pidin myös siitä, että kirjassa esitettiin lopuksi myös hieman erilaisia ja ehkä ”perinteisestä” kaavasta poikkeavia tapoja elää yhdessä. Tämä ehkä myös herättää nuoria lukijoita ajattelemaan. Itse ehkä edelleen pidän eniten sarjan ensimmäisestä osasta, pitäisi joskus lukea kaikki kirjat yhteen putkeen, nyt välille jäi pitkiäkin taukoja. Jotenkin pidin myös kirjan maailmasta ja joistakin asioista ja ”historiasta” olisi ollut mielenkiintoista lukea lisää. 

Spencer Quinn, Häntäkarvan varassa, nuuskijatutkimuksia 2


Me olimme jonkinlaisessa varastossa. Se oli suuri ja hämärä, koneenosia oli kasattu korkeisiin pinoihin ja katonrajassa oli pari likaista ikkunaa. En muistanut, miten varasto oikein liittyi juttuun tai mikä juttu meillä taas olikaan menossa, mutta nuo inhottavat silmät ja miehen pistävä eltaantunut haju, joka muistutti vähän suolakurkkuja, joita Berniellä on tapana laittaa pekonileivän päälle – olin maistanut moista kurkkua kerran, mutta yksi kerta riitti, vaikka pekonileipiä ei voinut koskaan olla liikaa – todistivat vuoren varmasti, että mies oli rikollinen. Loikkasin eteenpäin ja tartuin hänen housunlahkeeseensa. Tapaus ratkaistu.

Roisto kiljui tuskasta. Ääni oli kammottavan korkea ja olisin halunnut peittää korvani. Harmi etten osaa, mutta muuten minulla ei ole valittamista. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen (vaikka korvani ovatkin eriparia, kuten sain jokin aika sitten kuulla, mutta ei siitä nyt sen enempää).  Roiston metelöinti jatkui jatkumistaan, ja viimein minulle tuli mieleen, että ehkä suussani oli muutakin kuin hänen housunlahkeensa. Niin kävi joskus. Hampaani ovat luultavasti pidemmät kuin sinun. Ja terävämmät.

Bernie on entinen poliisi, joka työskentelee nykyään yksityisetsivänä. Chet on käynyt poliisikoirakoulun, mutta reputtanut sen. Bernie sortuu usein, varsinkin humalapäissään, erilaisten rahahuijareiden ansaan. Chet rakastaa puruluita, pekonintuoksua ja rapsutuksia. Bernien rakkain omaisuus on vanha avoauto. Chet ei voi lakata ihmettelemästä ihmisten hajuaistin mitättömyyttä. Yhdessä kaksikko ratkaisee rikoksen kuin rikoksen. Tällä kertaa Bernietä pyydetään hemmotellun näyttelykoiran henkivartijaksi. Chet ei ole uskoa harittavia korviaan, koirahan on pienempi kuin useimmat heidän pölypalleroistaan! Vaan kun sekä Princess että tämän omistaja, kreivitär Adeline Borghese kidnapataan ja Bernien tuttava, toimittaja Susie katoaa, eivät edes hiekkaerämaan kuumuus, hilpeät hipit, näykkivät pikkukoirat tai ohitse viuhuvat luodit saa Chetiä perääntymään. Susie ihanine kekseineen on saatava takaisin!

Häntäkarvan varassa on Chet ja Bernie –sarjan toinen kirja. Luin aikanaan ensimmäisen osan, koska tarvitsin bookcrossing lukuhaasteeseen kirjailijan, jonka sukunimi alkaa Q-kirjaimella. Kakkososan lainasinkin sitten kirjastosta. Tykästyin jo ensimmäiseen kirjaan ja toinen osa jatkoi samaa hyvää rataa. Kirjan perusta on jokseenkin vanhanmallinen etsivätarina: on vähän äreä, mutta toisaalta lempeä miespuolinen (ex-poliisi) yksityisetsivä, jolla on naishuolia, rahahuolia ja joka juo välillä vähän liikaa. On hyvin perinteisiä roistoja, joita jahdata. On uskollinen sidekick apuri. Jujuna vain on, että koko show varastava apuri onkin koira. Koko tarina kerrotaan ilmeisesti sekarotuisen Chet koiran näkökulmasta ja hyvin koiramaiseen tapaan. Chet ihmettelee ihmismaailman kummallisuuksia, harhautuu pekonintuoksun perään, unohtaa välillä kaikki Bernien jutut tai tapauksen yksityiskohdat ja kokee omat seikkailunsa, Bernie ei taas sotkeutuu jutun kuvioihin, eikä ymmärrä mitä tärkeitä asioita Chet reissultaan yrittää kertoa. Juoni on periaatteessa aika simppeli ja edes vähän hereillä oleva lukija hoksaa mistä on kyse. Toisaalta pointtina on myös se, että juttua selvittävä Bernie ei aina tiedä, mitä koirakumppani (ja sitä kautta myös lukija) tietää. Kirja on varsin sympaattinen, saa välillä hymyilemään ja välillä pelkäämään Chetin puolesta. Suosittelen erityisesti koirista pitäville! Googlettamalla selvisi, että sarjasta on ilmestynyt useampikin osa. Nyt vain pitää miettiä, odotanko seuraavaa suomennosta vai ryntäänkö etsimään alkukielistä pokkaria.
 




Kolmanneksi luin Anne Janssonin Hylynryöstäjät. Kirjasta löytyy enemmän asiaa bookcrossing sivustolta  Tämän halusin nostaa esiin ihan sen takia, että tämä oli ensimmäinen Jansson, jonka olen lukenut. En ole myöskään koskaan katsonut kirjan pohjalta filmattuja tv-elokuvia. Kirja on periaatteessa rakenteeltaan hyvin simppeli suljetun paikan arvoitus. Paikasta ei pääse pois, joku kuolee, sitten kuolee joku toinen, kukaan ei tiedä kuka on syyllinen ja onko paikkaan kenties päässyt joku ulkopuolinen. Minä en ole hyvä kauhutarinoiden, jännäreiden tai kauhuelokuvien kanssa. Yleensäkään en koskaan pelkää öisin tai näe suuremmin painajaisia (ainakaan niin että muistaisin herättyäni), mutta kauhun jätän väliin. Joku varmaan toteaisi, että dekkari on kevyttä kamaa, minä mietin (yöllä pimeässä) lukiessani, että onko tämä jo liian jännä :D Jansson kirjoittaa hyvin ja osaa rakentaa ainakin tähän kirjaan jännitteen tarinaan. Oli ehkä vähän hassua aloittaa sarja ihan keskeltä, mutta Jansson menee sarjaan ”pitäisi lukea enemmän, ehkä sitten joskus”. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa…..


 

Taukoa takana


Juu ei, blogi ei ole suinkaan kuollut tai kuopattu. Kliseisesti voi sanoa, että on ollut kiirettä ja päivitys on vain jäänyt ja jäänyt. Mitään kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut, mutta nostantapahan esiin muutamia neulomuksia alkuvuodelta. Juuri meneillään on yksi huivi, jonka ainaoikein reunukseen pitäisi löytää vähän motivaatiota. 

 Ei ihan täsmälleen jämälankajoulukalenteriraitasukat. Neulottu vuodenvaihteen molemmin puolin. Alkuperäinen raidoituksen määrä otettu kalenterisukista, mutta väritys ei mene ohjeiden mukaan vaan enemmän "otetaan sopiva kerä käteen ja neulotaan" periaatteella. Neulottu 2 puikoilla.



 Kuvalla ei voi kehua, mutta nämä säärystimet lähtivät eräälle kanssabookcrossaajalle, joka voitti viime syksyn Roosa nauha -kirjavapautushaasteessa. Malli mukaeltu Novitan sukkalehdestä, käytin varpaattomien sukkien mallikertaa, mallikerran palmikot toistuvat molemmin puolin ja väleissä on helmineuletta. Leveämmät toisesta päästä. Neulottu muistaakseni puikoilla nro. 3.




Merenkulkijat isälle. Seiskaveikkaa, puikot 3,5.



Huivi aloitettu.



Aloitettu on myös pienimuotoista opiskelua. Videoluennon lomassa voi neuloa, ellei sitten keskustella kovin aktiivisesti :P


Syksyn sukkasadon tiimoilta voitin arvonnassa ja paketista paljastui lankaa ja puikot.


Lisäksi olen puuhaillut mm. bookcrossing kirjatuunausta


:)